Voi saatanan saatana mihin kuseen mä olen itteni ajanu. Mä herään Julien kaverin luota, ja mun on vaan pakko vääntää itteni dösään. Julie heittää mulle dösälippuun viis euroo, ja me halataan hyvästeiks. Molemmat tiedetään, ettei me enää koskaan nähdä.
Mulla on laiha matkalaukku vieruskaverina. Pari paitaa, yhet farkut, ja jotain säälittäviä papereita. Millä vitulla mä selviän tästä. Mä olen idiootti.
Las Palmasin keskustassa viimein. Konsulaattiin suunnistaminen onnistuu helposti, olenhan mä siellä käyny ennenkin. Vittu ku jännittää.
- Päivää. Oon se jätkä, joka soitti eilen.
- Hei, istu alas, konsulaatin virkailijanainen vastaa. Eli kerropa nyt sitä sun tilannetta sitten.
Vittu mun sydän hakkaa tuhatta.
- No, lauantaina mä menin aamulla himaan ja kaikki mun kamat ja rahat oli viety mun asunnosta. Myös henkkarit. Mä vaan haluan Suomeen.
- Okei, olisko sulla joku omainen Suomessa, joka voisi lähettää sulle rahaa sitä passia varten?
- Ei mulla taida oikeen olla. Voidaan me tietty kokeilla mun vanhempia, mutta tuskin se mitään auttaa.
- Aha. No onko sulla se rikosilmotus mukana, jonka sanoit tehnees?
Vittu mulla mitään rikosilmotusta oo, kun en mä sellasta ole oikeesti ees tehny.
- Tota, oota mä katon.
Mä tongin laukkuani ku joku idiootti.
- Ei taida löytyy. Mihin mä sen oon pistäny.
Hiki virtaa ku siitossonnilla. Se konsulaatin akka mulkkaa mua ku jotain rikollista.
- No, etsi ihan rauhassa. Jos sä olet täällä jo vuoden ollu, niin ei sulla niin kiire kotiin voi olla.
Tongin lisää laukkuani. Miten mä sieltä mitään paperia löytäsin, ku ei siellä sellasta ole.
- Hei kuule, jos mä käyn poliisiasemalla, ja pyydän niiltä kopion siitä?
Virkailija näyttää mulle kartasta läheisen poliisiaseman ja mä lähen kävelemään sinne.
Poliisiasema on jumalauta ku joku supervankila, on kettinkiä ja piikkilankaa. Poliisit on ulkona tupakalla ja kysyy multa espanjaks etsinkö mä jotain.
- Sii, mä etsin poliisiasemaa.
- Tässä se on, tule sisään.
No, asemalla mä sitten selitän suvereenisti, että mä muka olin eilen ollu Playa del Inglesin poliisiasemalla tekemässä rikosilmoitusta. Pyydän, että jos ne vois soittaa sinne, ja pyytää faksaamaan kopion. Poliisi tekee työtä käskettyä. Kun me odotetaan faksin tuloa, poliisi kehuu mun espanjan taitoa. Kerranki poliisi, joka kehuu mua. Tietäispä vaan totuuden. Parempi ehkä, että pidän vaan kiltisti turpani kii, etten mä kohta viru jossain saatanan espanjalaisessa vankityrmässä.
Ei kuulu faksia ei. Puhelin soi, ja Inglesin kyttis ilmoittaa, ettei sellasta ilmotusta edes ole tehty. Tää Palmasin poliisi laskee luurin, ja sanoo mulle, että ihan normaalia, että ilmotukset häviää. Se ehdottaa mulle uuden ilmotuksen tekemistä. Mun sadan sanan espanjan taidoillani saan solkatuks sille tapahtumien kulun suurin piirtein, ja se poliisi saa sen vielä hienosti paperille. Nyt siis mulla on virallinen todistus siitä, että mun henkkarit on pöllitty. Tai kait se paperi jotain siihen suuntaan sanoo, mä en kyllä ymmärrä siitä juuta enkä jaata.
Matkalla takas konsulaattiin Piia soittaa mulle. Se haluaa tarkistaa oonko mä varmasti tulossa iltapäiväks Rondan kahvilaan, että saadaan asioita sovituks. Mä vastaan sille myöntävästi. Tosiasiassa mulla ei ole pienintä aikomustakaan mennä sinne. Mähän olen Palmasissa, ja rahaa ei oo ees euroa. Painan kännykän kiinni.
Konsulaatissa se virkailija-akka kattoo sitä rikosilmotusta ku halpaa makkaraa. Se hymähtelee pari kertaa, ja katoaa taas jonnekin kirjahyllyjen taakse. Hetken päästä se palaa.
- No, ymmärrät varmaan, että passia me ei sulle voida tehdä ennen ku sulle on saatu rahaa.
- Joo, ymmärrän tietysti.
- Ainut, miten me voidaan nyt auttaa sua, on, että me annetaan sulle konsulaatin hätäavustus. Saat nyt 20 euroa, mutta me otetaan se sitten takaisin, kun sä saat rahaa Suomesta.
Mä kiitän ja ryttään setelin farkkujen taskuun. Yks vitun kakskyt euroo. No, tyhjää parempi. Konsulaattivirkailija lupaa soittaa heti kun kuulee uutisia. Mä poistun konsulaatista Palmasin kuumaan iltapäivään.
Mä päätän suunnata Ankkuriin. Suomalaiseen ravintolaan, jossa pitäis olla töissä mun tuttu messengeristä. Ehkä se voi jeesata mua. No, mä pääsen perille, ja eihän se tietenkään ole vuorossa. Tarjoilija kertoo kyllä, että se tulee yleensä iltapäivällä käymään, joten mä päätän odottaa. Mun ainoista rahoista mä ostan karjalanpiirakan ja kahvin. Jumalauta voi yks karjalanpiirakka maistua hyvälle.
Tää mesetuttu saapuu viimeinki paikalle. Ikänä en oo sitä aikasemmin nähny, enkä tiedä välittäisinkö välttämättä nähdä uudestaankaan. No, hädän edessä pitää tehä myönnytyksiä.
Mä selitän sille mun tilanteen ja se on ihan kauhuissaan. Pyydän, että jos voisin mennä niille yöks. Se sanoo, että kysyy kaveriltaan asiaa, ja palaa asiaan illalla. Sovitaan, että tavataan myöhemmin.
Mä lähen kävelemään Canterasin rantaa pitkin kohti pohjoista. Aallot lyö pitkiä aaltoja hiekkaan. Mä olen ihan loppu. Janottaa. Hävettää. Vituttaa. Itkettää. Rannan pohjoispäässä on kivenlohkareista tehty aallonmurtaja, jonka päälle mä jään istumaan pitkäks hetkeks.
Minkä takia mä taas olen saattanu itteni tällaseen tilanteeseen. Mua ei voi kukaan auttaa, mä oon kuuden tuhannen kilometrin päässä Suomesta, mulla ei oo lippua kotiin, ei paikkaa mihin mennä.
Vittu mä hyppään mereen. Mä katon pitkään aaltoja kivien välissä, ja päätän, että illalla mä tapan itteni. Minkä takia sä Jumala mut hylkäsit? Etkö sä voi auttaa mua? Mä juon rahani, tuun tänne, ja hyppään aaltoihin. Siinähän etitte, saatanan paskapäät.
Lähen kävelemään kaupunkia kohti, ja mun reitille osuu pieni ovi, jonka päällä lukee turistikirkko. Joo, jumalan johdatusta tai mitä lie muuta soopaa, mutta sisään mä meen kuitenki. Jaaha, jotku laulumeiningit menossa. Istun penkkiin, ja hiljennyn rukoukseen.
- Rakas Jumala, sä yksin tiedät, mikä mun tilanne on. Auta mua nyt oikeesti.
Mä tunnen kosketuksen mun olkapäällä. Pappi on tullu mun viereen.
- Hei, sä et ole aikaisemmin täällä käyny. Mitä sulle kuuluu?
- Huonoo mulle kuuluu.
Selitän sille mun tilanteen, taas kerran.
- Voi, voi. Haluatko sä, että me rukoillaan sun puolesta?
Mä vastaan myöntävästi.
- Rakkaat veljet ja sisaret jeesuksessa kristuksessa, joukossamme on nuori mies, jonka kaikki tavarat on varastettu ja hän on nyt aivan puilla paljailla. Rukoilkaamme hänen puolestaan. Rakas Jeesus, sinä yksin tiedät Mikon vaikeudet, auta häntä tässä tilanteessa niin, että hän pääsee turvallisesti omaan kotiinsa.
Joo, kiitos riittää. Pappi kaivaa lompakkonsa esiin.
- Jos mä annan sulle 20 euroa, niin sä ainakin saat jonkun yösijan itelles.
- Ei, en mä sitä voi ottaa vastaan. Ei, ei, missään nimessä.
- Ota vaan. Tää on pieni apu. Tulet sitten huomenna aamulla tänne kirkolle syömään aamiaista. Ja jos et tule, niin annan sähköpostiosoitteeni. Kirjoitat sitten minulle, miten selvisit Suomeen.
- Kiitos. Kyllä mä huomenna tulen aamiaiselle. Voidaan sitten lisää jutella.
Tungen jo toista kakskymppistä taskuuni. Lapun, jossa on sen papin sähköpostiosoite, mä heitän suoraan roskiin.
Sillä aikaa ku mä olen istunu kirkossa, on tullu ilta. Mä palaan Ankkuriin.
- Moi Mikko. Mä oon tosi pahoillani, mutta se mun kämppis ei oikeen pitäny ideasta, että sä tulisit meille yöks. Oon oikeesti tosi pahoillani.
- Joo, ei se mitään. Kai mä jotain keksin.
Teki mieli laittaa ylidramaattisuusasento päälle, mutta en mä jaksanu. Pitäkää karjalanpiirakkanne. Olihan mulla kuitenki rahaa vielä jotain, about, hmm… 35 euroo.
Mä päätän lähtee Santa Catalinan aukiota kohti ja ettii jonku retkeilymajan. Karnevaalialueella mä pysähdyn tutulle terassille, tilaan pizzan ja kaljan, ja pyydän tarjoilijalta neuvoa.
- Tiedäks sä onks tässä lähellä mitään halpaa yöpaikkaa?
Se neuvoo mut retkeilymajaan, joka ei oo varmaan ees sataa metriä kauempana. Tilaan toisen kaljan.
Retkeilymajan vastaanotossa mä joudun taas selittämään mun tilanteen alusta alkaen. Millä mä todistan mun henkilöllisyyttä, kun mulla ei ole henkkareita. Onneks mä saan puhuttuu sen vastaanottovirkailijan ympäri, ja saan hommatuks itelleni huoneen. En jumalauta vielä koskaan elämässäni oo tällasessa mörskässä asunu, mutta on tää tyhjääki parempi. Heitän kamat kaappiin ja meen suihkuun. Oon niin loppu, että nukahdan pelkkä pyyhe päällä päiväpeiton päälle.
Aamulla mä herään siihen ku puhelin soi.
- Voi jumalauta Mikko mitä sä oot taas tehny. Sä oot onnistunu sotkemaan mut, isäs ja vielä enoski mukaan sun sotkuihis. Mulla ei ole sulle antaa yhtään rahaa. Nyt saat ite selviytyä ongelmistas. Isä ja sun enos ei aio sua auttaa.
Se on mun mutsi. Tuttuun ja turvalliseen omaan tyyliinsä.
- Joo, vitun kiva ku soitit. Mä en jaksa tapella sun kanssa. Kuuntele yks asia. Tajuuks sä, että mut on uhattu tappaa.
Mä en yksinkertasesti enää kestä. Mä rupean itkemään, ja loppu puhelu on pelkkää itkua. Lopputulos. Ei rahaa.
Mä nukun vielä hetken, pakkaan kamani, ja suuntaan kohti turistikirkkoa. Tuoreen kahvin hajusta ei voi erehtyä. Mä teen itelleni leipää papin käskystä.
- Kun ei tiedä, koska sinä seuraavan kerran ruokaa saat, se sanoo.
- Kiitos. Mun tilanne on vähän vaikee sen takia, kun ei oo oikeen rahaa. Voi mennä hetki, että pääsen Suomeen.
- Mä toivon sulle Mikko kuitenkin kaikkea hyvää. Ilmottelet sitten, kun oot kotisuomessa.
Vitut mä mitään ilmota. Kiitos vaan avusta ja hyvästi. Mä päätän mennä käymään konsulaatissa. Aikani kuluks.
Konsulaatin odotustilassa mä luen ilmoitustaulua. Suomiseura kokoontuu tänään illalla. Jospa kävis kattomassa mikä siellä on meininki. Konsulaatin virkailija kertoo mulle jo vanhat uutiset, ettei Suomesta ole kuulunut mitään rahojen suhteen.
Mä päätän poiketa El Corte Inglésissä, Stockmannin kaltasessa tavaratalossa kysymässä mulle aikoja sitten tulleen tekstiviestin sisällöstä.
Nuori infotiskin tyttö näplää hetken tietokonetta, ja kertoo, että mulle on myönnetty tavaratalon luottokortti. Siis häh? Luottokortti mulle?
- Jaaha, sepä mukavaa. Mulla nyt ei sattunu henkkareita mukaan, ja ilman niitä tuskin sitä saa?
- Juu, et saa. Tulet sitten toisen kerran henkkareidesi kanssa.
Joo. Voit olla sataprosenttisen varma siitä, että tulen. Ykskään luottokortti tässä maailmassa ei mee multa sivu suun.
Illan pimetessä mä löydän itseni Suomiseuran ovelta. Meen rohkeesti sisään. Eläkeläisii koko torppa täys. Kävelen baaritiskille.
- Hei, mä oon Mikko Rautiainen. Mulla olis vähän heikko tilanne. Tarttisin töitä.
- Voi poika poika. Ei meillä ole töitä tarjolla. Kaikki ollaan vapaaehtoisia. Jos haluat ruokaa vastaan tehdä töitä, niin se onnistuu kyllä.
No. Ei mulla kyllä ole ruokaakaan, joten pakko varmaan sitten vaan suostua. Mä saan kerätä tyhjiä laseja. Niinku mä en niitä olis elämässäni keränny, ja tässä kuppilassa ne kerätään kaupan ostoskoriin. Voi jumalauta mä sanon.
- Sanoitko sinä Mikko, ettei sinulla ole edes yöpaikkaa?
- Sanoin kai.
- Kuule, yksi Raino tulee kohta käymään, kysytään siltä. Sen luokse mahtuu ihan varmasti.
- No se olis kyllä tosi ystävällistä.
Mummot ja vaarit tanssii ja kittaa kossuvissyjään, kun mä mietin kuumeisesti, miten perkeleessä mä tästä sotkusta itteni ylös nostan. No, onneks mä oon ainaki toistaseks turvassa.
Seuran puheenjohtaja tarttuu mikrofoniin.
- Iltaa vaan kaikille, ja anteeksi pieni häiriö. Meitä tänään täällä auttaa nuori mies Mikko, joka on joutunut Playa del Inglesissä varkaiden uhriksi. Eiköhän auteta maanmiestä nyt oikein isolla porukalla ja kerätä kolehti, että saadaan Mikko täältä Suomeen!
Mitä helvettiä. Ette te nyt kyllä kolehtia mulle ala kerätä. Jeesus, että mua hävettää. Kolikoita kilahtelee metallikulhoon, ja kulho kiertää joka pöydässä. Jumalauta, siellä on seteleitäkin. Puheenjohtaja ojentaa juhlallisin elein kulhon mulle ja sanoo, että kyllä maanmiestä aina hädässä autetaan.
- Kiitos vaan kovasti, tää on musta ihan liikaa. Kiitos vaan kaikille.
Mä tungen muovikassillisen kolikoita mun olkalaukkuun. Tässä mä en ainakaan niitä laske. Mä jatkan vaan tyynesti lasien keräämistä. Yhessä pöydässä mua otetaan kädestä kiinni.
- Oletko sä yöpaikkaa vailla?
- Joo. Kyllä mä niinku oon.
- No laita tiskit sillä lailla kuntoon, että voidaan kymmenen maissa lähteä.
- Sovittu.
Me kävellään Rainon asunnolle. Matkalla se kertoo itestään, ja vaimostaan, joka on Suomessa käymässä.
- Niin, muutettiin vaimon kanssa tänne, kun Suomessa on niin vaikea hengittää talvisin. Vaimo on nyt Suomessa sairaalassa käymässä, ja tulee kolmen viikon kuluttua. Siihen asti saat olla ihan rauhassa.
- Mä en tiedä miten mä teitä kiittäisin, mutta kai se on niin, että vuoroin vieraissa. Joskus se varmaan on mun vuoro auttaa jotain toista.
Raino avaa oven asuntoon. Pyykinhuuhteluaine tuoksuu kaiken yli.
- Käy sisään. Voit tehdä pedin tuohon sohvalle, minä nukun tässä sängyllä. Ei muuten, mutta eihän nyt kaksi miestä sentään samassa sängyssä.
- Joo, sohva käy oikeen hyvin.
Äijänkääpä selittää koko loppuillan miten sen on vaikeeta hengittää ja miten sen pitää syödä sataa eri lääkettä ja jokaista niistä puolen tunnin välein. Kaikki huipentuu siihen, ku se kaivaa kaapista pölynimurin näkösen härvelin.
- Niin, mulla on uniapnea.
Mikä vitun apnea. Kyllä mä aknen tiedän, mutta ikinä kuullukaan mistään apneasta.
- Mun täytyy öisin pitää tätä laitetta päällä. Tämän ei pitäisi kyllä hirveästi häiritä. Kuuntele.
Se kytkee jotkut letkut siihen imuriin kiinni, ja törkkää jonku palikan nenään. Jumalaton pulputus ja hurina kuuluu siitä laitteesta.
- Eihän häiritse?
- Ei toki. Hiljanen on joo.
Vittu että onki hiljanen. Kerro ny saatana mistä mä saan korvatulpat. Onneks mä oon niin uupunu, että mä nukahdan melkeen silmät auki. Hetken mä saan tuntee, että mä olen turvassa.
Aamulla mä herään, ku aurinko paistaa suoraan silmään. Rainoa ei näy missään. Nousen ylös. Nopeella vilkasulla huomaa, että tästä kämpästä ei oo ainakaan mitään varastettavaa. Enkä mä mitään varastaiskaan, koska mun tarkotus on viettää täällä muutama yö. Mä lähen Suomiseuralle.
Seuralla mä tapaan lisää mummoja. Niitä mummoja, jotka tekee niitä vitun vapaaehtoistöitä. Tänään ne laittaa ruokaa.
- Niin, me laitetaan ruokaa joka arkipäivä. Oikein sellaista maistuvaa kotiruokaa, yks inisee.
- Mä kyllä mielellään autan, jos vaan tarvitsette apua. Voin vaikka tiskata tai jotain.
- Kuuleppa, tiskaaja meillä kyllä jo on, mutta voit auttaa perunoiden kuorimisessa.
Pääs kii lehmä. Siis haloo. Edes museossa ei kuorita perunoita sadalle hengelle käsin. Tässä museossapa kuoritaan. Tuokaa nitrot, mulla hajoo pää. Siinä mä sitten istuskelen kuorimaveitsi kourassa.
- Saat sitten syödä ilmaiseksi, kun olet auttanut keittiössä. Meillä on sellainen periaate, että palkkaa ei makseta.
Joo. Mä tiesin kyllä sen jo. Loppuukohan nää perunat ikinä. Kun mä oon saanu vatsani täyteen, mä meen Rainon kämpille. Se ei oo vieläkään kotona. Mä muistan sen kolehdin ja rupeen laskemaan. Jumalauta, melkeen kakssataa euroo. Mä päätän vähän juhlistaa. El Corte Inglésin löytylaatikoista mä löydän mageen paidan ja mageet farkut, yhteensä vaan kakskyt euroo. Mä päätän vielä herkutella churroilla ja cafe con lechellä, ennenku lataan kännykkään puheaikaa.
Mä soitan Raisalle. Mä en pysty kertomaan sille totuutta, sitä sattuis liikaa. Enkä mä halua satuttaa sitä yhtään. Raisa ehdottaa mulle, että hakisin duunia jostain teatterista.
Illalla mä soitan sille, ja kerron että sain duunipaikan teatterista valo-operaattorina. Valhetta koko tarina, mutta Raisa kuulostaa onnelliselta mun puolesta, ja mä oon siitä iloinen.
Tänään on se ilta, kun karnevaaleilla valitaan karnevaalien Drag Queen. Lippuja tilaisuuteen on turha edes yrittää, ne myytiin heti kun ne tuli myyntiin. Päätän siis etsiä jonku baarin, jossa on televisio, josta mä voin kisaa seurata. Sopiva baari löytyy, ei ketään sisällä, muuta ku yks italialainen läski. Se esittelee ittensä Roccoksi.
- Iltaa. Saisinks mä kattoo kisoja täällä?
- Joo, totta kai, täs on sulle kaukosäädin.
Mä tilaan ison lasin punaviiniä. Kerron että oon Suomesta. Rocco kertoo olevansa italialainen.
- Teillä on Suomessa kuulemma hyvä olla.
- Joo, kyllä se on hyvä maa asua.
Mä lipitän sitä samaa punaviiniä jo kolmatta lasia, ku ovesta tulee nuorehko latinokundi. Se ei ees vilkase mua. Se puhuu Roccon kanssa jotain espanjaks, ja mä en ymmärrä mitään. Sen mä tajuan, että ne puhuu siitä, että mä olen Suomesta.
- Moi, mä olen Roberto, se esittelee ittensä sujuvalla englannilla.
Mä oon ihan vetelänä. Tääkö on se tunne, ku jollain menee jalat alta? Onneks punaviinin piikkiin voi pistää niin paljon.
Me jutellaan niitä näitä, ja niitä kiinnostaa kovasti työnteko Suomessa. Lupaan auttaa parhaan kykyni mukaan, ja kysellä, jos Suomessa vaikka olisi jotain duunia. Ne lupaa, että mä saan käyttää niiden puhelinta niin paljon kuin mun tarttee.
Taas seuraavana iltana mä palaan sinne. Mun on pakko soittaa Sundikselle. Tajuan nopeesti, että sehän on yks se ja sama, mihin mä soitan. Ei ne suomea tajuu. Ilmaset puhelut. Sundis vastaa. Mä selitän sille koko tilanteen juurta jaksain. Se on ihan shokissa.
- Voi vitun madame. Nyt pää kylmänä. Kyllä me sut sieltä Suomeen saadaan elävänä. Sun pitää olla vitun varovainen nyt sen passiasian kanssa. Tai en mä kyllä usko, että ne sua ottaa siellä kiinni. Mun pitää miettiä.
- Joo, ei tehdä mitään hätiköityä nyt vielä. Mulla on kuitenki yöpaikka ja sillai hommat kunnos, että saan ruokaa.
- Muista mikko aina, että noitakerho kyllä pitää huolen omistaan. Kyllä me jotain keksitään.
Jos mä johonki ihmiseen luotan ku kiveen, ni Sundikseen. Vittu se tunkee mut vaikka betonimuurista läpi, jos niin päättää.
Mä palaan aina uudestaan ja uudestaan, ilta toisensa jälkeen Roccon ja Roberton baariin. Vähitellen ne alkaa luottamaan muhun, ja mun juttuihin. Vähitellen mä alan myös ihastua Robertoon kerta kerralta enemmän. Vähitellen mä myös juon niiden punaviinivarastot tyhjäks, ja vähitellen mä myös kasvatan niiden puhelinlaskun tähtitieteellisen suureks.
- Mä lähen Suomeen duuniin, Roberto sanoo.
- Jos sä sen teet, niin mun on kyllä pakko päästä se näkemään, mä vastaan.
Sinä iltana me päätetään, että me lähdetään yhdessä Suomeen. Soitan Heidille ja Pekalle, ja kysyn, jos me mahduttais niille asumaan.
- Mä lähen Hollantiin vaihto-oppilaaks. Meil on kokonainen huone vapaana. Tulkaa vaan tänne, Heidi lupaa.
Vittu loistohomma. Selitän Robertolle, että meidän olis ehkä järkevää rekisteröidä parisuhde, niin saatais nopeesti oleskelulupa Robertolle. Roberto innostuu asiasta. Sinä iltana mä nukahdan onnellisena, ja nään silmissäni meidät jo Suomessa hyppimässä lumihangessa.
Seuraavana aamuna koittaakin sitten paluu arkeen. Mä oon Suomiseuralla lukemassa sähköposteja, kun mä kuulen sivukorvalla keskustelun toisaalta.
- Tiedättekö te, että se nuori poika joka täällä pyörii, on haluttua tavaraa Inglesissä.
Sydän pomppaa kurkkuun mulla.
- Joo, tässä on se nuori poika. Mua kiinnostas vaan tietää, että mitäköhän paskaa musta puhutaan, mä kajautan.
Esitän todella tyhmää. Sen mä ainakin osaan.
- Ei susta mitään paskaa puhuta, mä vaan kerroin, mitä mä kuulin Inglesissä.
Sillä sekunnilla mä tajuan, että nyt on kiire. Mä lähden ulos, meen Rainon kämpille ja pakkaan olemattomat tavarani laukkuun. Jätän lapun pöydälle, että kiitos avusta, tää jätkä lähti ny. Lähtiessä varastan punkkupullon mukaan keittiöstä, ja suljen oven perässäni.
Joudun odottamaan iltaan asti, kunnes Roberton baari aukee.
- Roberto, mulla on aika kusinen tilanne. Mulla ei oo mitään paikkaa minne mennä.
- Täh? Mitä sulle on tapahtunu?
Selitän sillekin koko jutun alusta asti. Tosin totuutta kaunistellen. Kerron, että Raino lähti Suomeen, ja siks mulla ei ole asuntoo. Roberto lupaa auttaa. Se sanoo, että Roccon luona on tyhjää tilaa vaikka kuinka ja paljon.
- Joo, kyllä me sua autetaan. Rocco on ollu tosi ilonen siitä, että sä jeesaat sen Suomeen töihin.
- No, katotaan ny, mä sanon.
Rocco tulee myöhemmin. Se vaan kuittaa yhdellä kyllä se sopii –fraasilla sen, että mä voin mennä sinne. Ollaan niiden asunnolla. Jeesus, mikä lukaali. Ihan Las Palmasin keskustassa, ja neliöitä varmaan sataviiskyt. Mulle on oma makuuhuone, parivuoteella oikeen.
- Oo ku kotonas, Rocco sanoo. Elena laittaa sulle kohta lakanat.
Miten vitussa toi italialainen läski pizzanpyörittäjä on saanu noin kauniin naisen? En tajuu. Elena on sen vaimo. 28-vuotias, hoikka, pitkähiuksinen, vähän sellasta venäläistä huoraa, mut ei liikaa. On niillä kakarakin, mutta mä en muista siitä muuta ku sen, että se huus koko ajan ku palosireeni. Joo, ja koira niillä oli kans. Sellanen kerrostalon kokonen.
- Onks sulla nälkä? Rocco kysyy.
- Ei kauheen, mutta voin mä syödä jotain.
Itse asiassa musta tuntuu, että mä kuolen kohta nälkään. Taas kerran mä löydän itteni ilmasen pöydän äärestä. Ja taivas ku tää ruoka on hyvää.
- Sano vaan jos tarviit jotain, Rocco sanoo.
- Joo, totta kai. Kiitos kovasti, että mä saan olla täällä.
- Ei mitään, ei siitä mitään haittaa oo.
Pitkästä aikaa mä tunnen oikeesti olevani turvassa. Täältä mua ei jumalauta kukaan löydä. Mun elämässä on nyt perusasiat kondiksessa. On ilmanen kämppä, ilmasta ruokaa ja ilmanen puhelin. Mitä sitä ihminen muuta tarttee. No, röökii, mut ennenku mä ehdin ees ajatella ääneen, on Rocco taikonu mulle askin.
Mä toivottelen hyvät yöt, ja nukahdan kuin pieni lapsi.
Muutaman päivän päästä mä palaan konsulaattiin kyselemään sitä passiasiaa. Virkailija on unohtanu varmaan ottaa lääkkeensä, koska se on tänään poikkeuksellisen hyvällä tuulella.
- Palataan siihen sinun passiasiaan, kun saat sen 80 euroa ja tarvittavat passikuvat.
Kerron sille samalla että oon ollu duunissa Suomiseuralla.
- Kiva kuulla, että sulla menee hyvin.
Joo. Niin varmaan. Mä poistun yhtä liukkaasti ku oon tullu. Mä tapaan Roberton sen baarissa. Päätän soittaa Suomeen Veeralle, ja pyytää siltä satasen lainaks.
- Tottakai mä sulle huntin lainaan, olisit vaan aiemmin soittanu.
- Kiitti Veera. Mä lupaan maksaa sen sulle heti takas ku tuun Suomeen.
Illalla me haetaan Roberton kanssa rahat Western Unionin toimistosta. Samalla me sovitaan, että tehdään aamuksi treffit kaupungille, ja mennään hakemaan ne passikuvat. Mä haluan Roberton kaiken varalta mukaan konsulaattiin – ihan vaan siks, että jos sattuu jotain.
- Tuu oikeesti mun mukaan sinne konsulaattiin huomenna, mä sanon.
- Tottakai mä tuun.
Ensimmäisen kerran se antaa mulle viattoman poskipusun, mutta se tuntuu tajuttoman hyvältä. Loppupäivän mä vietän El Corte Inglésissä haaveillen siitä, mitä mä huomenna ostan, ku saan sen luottokortin.
Seuraavan päivän mä alotan passikuvauksella. Mä näytän ihan roistolta. Tai tottakai mä näytän roistolta, koska mä olen roisto. Roberto liittyy seuraan ja me mennään konsulaattiin. Sydän hakkaa taas, ja kädet hikoaa ku pesusienet.
- Tässä nää rahat olis, ja kuvat.
- Kiitos. Tuletko sä huomenna sitten hakemaan valmista passia?
- Huomenna? Eikö sen pitäny olla tunnissa valmis?
- Ei sitä tunnissa valmiiksi saa, menee siinä huomiseen.
- No, kai mä sitten tulen huomenna.
Se siitä shoppailureissusta. Perkele. Loppupäivä menee taas pikku punkuissa Roberton baarissa. Suunnitellaan ja lasketaan paljon me voidaan yhdessä tienata tekemällä pimeitä töitä. Helposti sais kolme tonnii kuussa kasaan, ku laskutetaan kaikkia paikkoja. Ilta venähtää pitkäks, ja lopulta me molemmat löydetään ittemme Las Palmasin yökerhoista. Mä oon tuhannen päissäni, ja Roberto päättää heittää mut Roccon luokse. Autolla. Kännissä. Molemmat kännissä, tosin selvinpäin mä en olis sen kyytiin kyllä suostunukkaan.
Seuraavana aamuna mä soitan konsulaattiin.
- Huomenta. Oliskohan se mun passi jo valmis?
- Ei ole vielä. Tuli vähän ongelmia matkaan.
- Aha. Mitäköhän ongelmii?
- Meillä on tietoliikennehäiriö. Ne kaapelit tuolla meren alla on niin pitkiä, että joku siellä on nyt rikki.
Joojoo. Valehtele lisää. Mä kuulen luurin läpi, että nyt on jotain vialla.
- Jos me soitetaan sulle, kun se passi on valmis. Tässä olisi tällainen ehto, että saat passin kun olet hankkinut lentolipun Suomeen. Saat passin näyttämällä niitä lippuja.
Voi vittu. Siis nyt yhteenveto. Enhän mä millään voi näyttää niille lentolippuja, koska se on takuuvarma reitti suoraan Helsinki-Vantaalta vankilaan. Pakko soittaa Sundikselle taas.
- Just. No, kyllä mä jonkun keinon keksin, miten sut sieltä saadaan. Jos sä matkustat toista reittiä?
- Mä en Sundis tajua. Mitä sä ajat takaa?
- No kuuntele ny. Sun pitää ostaa kahet liput. Yhet sellaset, joilla sä "muka matkustat" Suomeen, ja jotka sä näytät konsulaatissa. Toiset on sit ne liput, joilla sä oikeesti tuut Suomeen. Vois olla fiksuu, jos lentäsit vaikka pari päivää ennemmin ku niillä muka-lipuilla. Ja jos lentäsit vaikka Stokikseen.
- Vittu Sundis sä oot nero.
- Muista mitä mä sanoin noitakerholaisista. Me pidetään omistamme huolta.
- Mä en Sundis jaksa oottaa että mä oon Suomessa.
Sinä samana iltana mä mailaan Suomeen matkatoimistoille tarjouspyyntöjä. Tuttua hommaa. Pyydämme tarjoustanne kunnioittavasti seuraavanlaisesta matkasta ja sitä rataa.
Illalla me keskustellaan Roccon kanssa Suomeen lähdöstä. Tajuan, että se lähtö on kohta käsillä, eikä mulla ole pienintäkään hajua, miten mä näistä pizzanpaistajista pidän huolen. Kunnes – kunnes mä tajuan, että mä voin vedota yhteen asiaan.
- Kuule Rocco, onks sulla eurooppalaista hygieniapassia?
- Mitä, onko mitä?
- No sitä hygieniaosaamistodistusta. Sellanen pitää Suomessa olla nykyään kaikilla, jotka työskentelee raakojen elintarvikkeiden kans.
- No ei oo. Miks sä sen nyt vasta sanot?
- No siks, ku mä vasta nyt sen muistin.
Elena puuttuu asiaan. Se kaivaa esiin jonku ihmeläpyskän, joka on laminoitu, ja joka on ainaki kakskyt vuotta vanha.
- Eikö tää oo just sellanen? Elena sanoo.
- Joo. On se sellanen, mutta ekaks toi ei voimassa ja tokaks se ei oo eurooppalainen.
- No me tehdään mulle sellanen uus sitten, Rocco mesoaa.
Joo, tehkää ihan mitä haluatte. Suomeen te ette nyt kuitenkaan tuu. Mä estän sen tavalla millä tahansa.
Matkatoimistosta on vastattu. Ne järkkää liput, kunhan mä vaan faksaan niille kuitin, että lennot on maksettu. Loistavaa, just niinku mä olin suunnitellu. Mä kävelen kulman taakse nettikahvilaan, avaan osuuspankin verkkopankin koekäyttäjän tunnuksilla ja väärentää täräytän kuitin. Kymmenen minuuttia ja tehty. Mä pyydän faksaamaan sen Suomeen, ja maksan netistä kaks euroo.
Illalla Roberto hakee mut Roccon luota. Me ollaan sovittu, että mennään Thoran ja Jördin luokse viettämään mun läksiäisiä. Taksissa matkalla mä selitän Roccon kanssa käytyä keskustelua.
- Tajuaks sä Roberto, että Rocco syyttää mua nyt siitä, että mä en oo ajoissa kertonu sille hygieniavaatimuksista.
- Anna olla, se vaan on tollanen. Lupaa mulle yks asia.
- Mikä?
- Se, että otat mut mukaan. Mulla ei ole tässä maassa mitään.
- Tottakai mä lupaan.
Loppumatkan mä pidän Robertoa kädestä kiinni.
Islantilaisten luona haisee marijuana rappukäytävään asti. Roberto ja Jördi on heti ylimpiä ystävyksiä, ne puhuu molemmat äidinkielenään espanjaa. Pojat menee parvekkeelle, ja mä ja Thora jäädään keittiöön.
- Mikko, mulla tulee sua hirvee ikävä. Lupaa että tuut takas Kanarialle.
- Joo, tottakai mä tuun. Mun pitää vaan fiksata mun asiat Suomessa.
Me laitetaan Thoran kanssa ruokaa, ja poltetaan kukkaa. Savu täyttää keittiön. Oon aina kyllä tienny, että ruoanlaitto on hauskaa, mutta pikku kukkasissa se vasta hauskaa onki.
- Mikko, could you possibly be my kitchen assistant? I am the french chef.
- Yes, of course, mä vastaan.
- Now we cut the onions. In tiny slices.
- I got the idea. Vive la France!
- Vive la France!
Me nauretaan vedet silmissä, ja pilkotaan sipuleita kilotolkulla. Loppujen lopuks me ei saada mitään muuta aikaan ku pelkkää sipulisilppua. Sitä me sitten syödään haarukoilla, ja väliin poltellaan. Naurulle ei meinaa tulla loppua. Thora yllättää koko porukan jälkiruoalla, joka on maailman helpoin, ja maailman ihanin. Lover's plate. Ota mars-patukoita kolme, neljä, ja pilko ne palasiks. Heitä ne paistinpannulle. Päälle kaks desii kermaa, keitä paksuks kastikkeeks ja valuta tuoreiden mansikoiden päälle. Tarjoile lautasilta niin, että parit syövät yhteiseltä lautaselta.
Roberto syöttää mua ku pikkulasta. Samalla ku se on niin helvetin hauskaa, on se myös niin äärettömän romanttista. Mä tahdon ton miehen.
On tullu aika hyvästellä nää islantilaiset hullut. Mä halaan Thoraa pitkään. En osaa ees itkee, ku mari on tehny tehtävänsä. Naurattaa vaan niin vitusti. Jördi soittaa meille jo taksia. Matkalla Roccon luokse mä nukahdan taksiin, ja herään siihen ku Roberto herättää mut.
- Hyvää yötä Mikko. Nähään huomenna.
- Hyvää yötä. Kiitos tästä illasta. Oli tosi hauskaa.
Mä käännän mun posken sille.
- Unohtuko jotain? mä kysyn.
Se antaa pienen, viattoman poskipusun. Viaton, mutta silti niin täynnä odottavaa rakkautta, kaipuuta, sekaisia tunteita.
Roccon luona mä meen suoraan sänkyyn.
- Onks kaikki hyvin, Rocco kysyy.
- Joo, kaikki on paremmin ku hyvin.
Sauhuissa nukahtaminen on ehkä hienointa mitä mä tiedän. Mä fiilistelen hetken sängyssä, ja nukahdan.
Aamulla mä luen mun sähköpostit. Matkatoimisto on lähettäny elektroniset matkaliput mun mailiin. Mä päätän soittaa Robertolle.
- Roberto, lähetään hakeen mun passia iltapäivällä. Tuu konsulaatin eteen yheks.
Konsulaatti on jo siihen aikaan suljettu, mutta ne tietää odottaa mua. Jos mä koskaan olen ollu paniikissa, niin nyt. Mä olen sataprosenttisen varma, että oven takana odottaa poliisit. Ovisummeri soi, ja ovi on auki. Mä astun sisään. Ketään ei oo odotustilassa.
- No hei Mikko. Oliko sulla ne lentoliput nyt mukana?
- Joo. On ne. Tossa.
- Okei. Asia on kunnossa. Tuossa on tuo passi, odota hetki, niin käyn ottamassa kopion tästä sun lentolipusta.
Roberto ihmettelee konsulaatin touhuja. Virkailija palaa lipun kanssa.
- Noin. Tuossa tuo lippu takaisin. Oikein hyvää kotimatkaa.
Voiko ihminen enää tekopyhemmällä äänellä toivottaa hyvää kotimatkaa. Vitun kottarainen, mä ajattelen.
Me suunnataan suorinta tietä El Corte Inglésiin. Ei tarvi ku passia vilauttaa, niin uutuuttaan kiiltävä luottokortti on mulla kädessä. Siispä suunta ylöspäin, ylimmän kerrokseen kahvilaan.
- Tilaa ihan mitä haluat, mä sanon Robertolle.
Me tilataan kahvit, iso kasa churroja ja pullo kuoharia. Mun on pakko selittää Robertolle, että me ei voida lentää niillä lipuilla, jotka mulla oli konsulaatissa.
- Miks ihmeessä, se kysyy.
- No tajuatko sä, että se konsulaatin nainen on niin kiero, että se on varmasti ilmottanu Pasille, että mä olen tulossa Suomeen lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Tajuuks sä, se voi olla vastassa mua.
- Niin joo.
- Mä en aio ottaa sellasta riskiä, että mut hakataan heti lentokentällä.
- No mitä sä sitten aattelit?
- Ostetaan toiset liput. Tällä kortilla kato.
Me suunnataan matkatoimistoon.
- Kaks lippua Tukholmaan kiitos. Ennen lauantaita pitäis olla lähtö.
Virkailija ehdottaa vaihtoehtoa perjantai-iltana lähtevään koneeseen.
- Joo, se on oikeen hyvä, mä sanon.
Roberto mainitsee, että tässä tavaratalossa voi maksaa ostokset myös osissa. Aha. Mä päätän valita kaikkein pisimmän mahdollisimman maksuajan niille lentolipuille, 24 kuukautta. En kai mä niitä oikeesti maksa. Roberto selittää, että jakamalla ostokset eriin, sä tavallaan saat etukäteen kahden vuoden luoton. Vittu mikä talousnero!
Viimein meillä on lentoliput. Perillä Tukholmassa ollaan lauantaina puoliltapäivin.
Loput mun kortin luotosta me tuhlataan saman tien. Ostetaan molemmille tummat puvut häitä varten. Lisäks Raisalle pari levyä tuliaisiks, ja viinaa. Matkalla Roccon luokse mä heitän kortin roskiin.
Roccon ja Elenan luona muuttuu ääni kellossa. Elena esittelee ylpeenä sille kiljuvalle kakaralle ostettua talvitakkia, jonka se on viimesillä rahoillaan ostanu.
- Eiks oo Mikko hieno?
- Joo, tosi magee. Siinä teidän Suomeen lähdössä on vaan yks mutta.
- Niin mikä mutta, Rocco herää.
- Et sä Rocco voi tehdä duunia suomalaisessa keittiössä ilman sitä hygieniapassia. Etkä sä voi sitä väärentää tosta. Suomalainen kortti on ihan erilainen.
- Voi helvetin helvetti. Tajuatko sä että mä olen sanonu tän kämpän irti? Mä olen valmistautunu täysillä siihen, että me lähdetään Suomeen. Minkä vitun takia sä nyt vasta kerrot tällasista asioista?
- No sen vitun takia, ku mä sain tietää vasta eilen niistä. En mä voi asialle yhtään mitään.
Niin. Mä todellakin tajuan. Ihmiset, jotka on pyyteettömästi auttanu mua, ja mä oon käyttäny niitä vaan törkeesti hyväks. Kerranki mä tajuan, että vittu näin ei voi toimia.
- No, te lähdette sitten Roberton kanssa. Mun täytyy vaan keksiä jotain, Rocco sanoo.
Loppuillan mä tekstailen Robertolle. Kukaan ei sano sanaakaan olohuoneessa. Aika jäätävä tunnelma, sanoisinko.
Odottavan aika on pitkä, ja tässä tapauksessa kolme päivää tuntu kolmelta vuodelta. Viimein koittaa lähtöpäivä, ja mä alan odottaa Robertoa jo aamusta. Se kone lähtee vasta kolmelta yöllä. Palaa muutama rööki, tai muutama aski kenties, ja Roberto tulee puolen yön aikaan.
- Mennään jo, mä sanon.
- Odota ny hetki, mun täytyy hyvästellä Elena ja Rocco.
Ne mutisee keskenään jotain. Elena penkoo lipaston laatikkoa.
- Mikko ota tää, se on pieni muisto meistä sulle. Kaikkea hyvää.
Se ojentaa mulle pienen kultaisen ristin. Kylmät väreet menee mulla selässä.
- Kiitos Elena. Ja kiitos tuhannesti, että sain asua täällä. En oikeesti tiedä miten mä teitä kiittäisin. Hei nyt sitten.
Pizzaperhe jää oven taakse, ja Roberton äiti ajaa meitä lentokentälle. Ihanku jostain Almodovarin elokuvasta, se laulaa autossa että älä itke lapsi, maailma odottaa sinua.
Lentokentällä on Roberton koko suku hyvästelemässä. Kaikki itkeä vollottaa.
- Et jätä Robertoa sitten yksin, sen sisko sanoo mulle.
- No en tietenkään. Tuu jo Roberto, lähtöselvitys menee kohta kii.
Viimeinki lähtöselvityksessä. Mä oon varmaan vaan vainoharhanen, mutta jännittää ihan vitusti, että jäänkö mä tässä kii. Vaan ku en jää. Me mennään turvatarkastuksesta läpi lähtöportille.
- Mua väsyttää.
Roberto laittaa takkinsa sen reiden päälle, ja sanoo, että laita pää siihen. Tätä tunnetta, tätä maailman ihaninta tunnetta mä olen odottanu. En ehi nauttia kovinkaan kauaa, kun meitä kuulutetaan jo koneeseen.
Koneessa Roberto tekee ristinmerkkejä, ja kertoo pelkäävänsä kuollakseen lentämistä. No, lyhyt lento Madridiin edessä. Molemmat ollaan kuolemanväsyneitä, ja nukahdetaan toistemme kainaloon.
Madridissa me nautitaan nopea aamupala, ja kiidetään seuraavalle lähtöportille. Ei jumalauta, mikä tuuri. Meidän lento on Finnairin lento Tukholman kautta Helsinkiin. Poliisit tietää varmasti, että mä olen tässä koneessa, ja mua ei päästetä Tukholmassa ulos. No, joka tapauksessa me astutaan koneeseen. Roberto nukahtaa heti nousun jälkeen. Plärään taxfree-kuvastoa läpi, ja mietin, että visallaki voi maksaa. Puuttuu vaan se visa. Paitsi, että jumalauta. Ei perkele. Mullahan on se muka visa, jonka ne anto mulle BBVA:sta. Siis luottokortti, jonka luotto-ominaisuutta ei oo aktivoitu. Mä päätän kokeilla, en mä ainakaan mitään menetä.
- Hei. Mä ostaisin ton salmiakkilaatikon ja miesten partaveden. Visalla kiitos.
- Kiitos. Muuta?
- Ei kiitos muuta. Kokeile nyt ekaks sitä korttia, kun se ei oikeen oo Espanjassa toiminu.
Kestää, ja kestää kauan. Ikäänku taivaallinen torvisoittokunta soittaa, ku mä kuulen kuittikirjottimen raksutuksen.
- Ja nimikirjoitus tuohon, kiitos.
Ei saatana. Se jumalauta toimii. Mä tungen ne ostokset laukkuun, ja herätän Roberton.
- Roberto, meille tais tulla aika kiva ylitys Suomenlahden yli.
- Miten niin?
Mä vilautan sille sitä korttia, ja sanon, että se saatana toimii.
- Älä ny vielä innostu. Tää on kuitenki lentokone.
En innostu en. Mä laitan silmät kiinni, ja unelmoin mun uudesta ihanasta elämästä visakortin kanssa, vailla rahahuolia. Kelaa, visa, jota sä et koskaan maksa. Ihanaa. Nyt mun elämä vasta kunnossa onki. Komee mies ja luottokortti. Sitähän mä olen aina toivonu.
Me alotetaan laskeutuminen Tukholmaan. Roberto herää.
- Mihin vittuun sä Mikko oot mut raahannu?
Koko Ruotsi aukeaa ikkunasta vitivalkoisena.
- No, jos Ruotsissa on tällasta, niin oota vaan ku päästään Suomeen. Sun kannattas ehkä laittaa takki tai joku päälle, ulkona voi olla kylmä.
Lentokentällä me otetaan laukut, ja mennään ulos. Muutaman asteen pakkanen tuntuu eksoottiselta vuoden helteiden jälkeen. Me kävellään kohti linja-autopysäkkiä. Pysäkin tolpassa on automaatti, josta voi ostaa lippuja keskustaan. Mä otan kaks, ja maksan ne. Visalla kiitos.
Tukholman keskustassa me vaihdetaan taksiin, jolla me ajetaan Viking Linen terminaaliin. Maksan tämänkin. Visalla kato.
Terminaalista yritän ostaa kalleinta hyttiä, ku ahneelle tulee paskanen loppu.
- Sori, mutta tälle kortille ei anneta myyntilupaa, virkailija sanoo tylysti.
- Jaa, no me ostetaan sitten hytti käteisellä. Paljonko maksaa halvin hytti, mä kysyn.
Roberto maksaa hytin käteisellä, ja me siirrytään laivaan. Äkkiä heitetään kamat hyttiin, ja mennään seisovaan pöytään.
- Nyt sun kannattaa kokeilla melkeen kaikkia ruokia, niin oot sitten jo valmiiks maistanu suomalaisia herkkuja.
Kumpikaan ei saa syödyks, juoduks kylläkin sitäkin enemmän. Mulla on kiire shoppaileen. Mulle muistuu mieleen, että luottokorttien varmennusraja vaihtelee eri paikoissa, ja se on jotain 30 ja 100 euron välillä. Taxfreestä me ostetaan pari pulloa viiniä ja muutama likööri. Visa vinkuu. Kemikaliosta me ostetaan lukematon määrä hajuvesiä ja kosmetiikkaa. Visalla. Lahjatavarakaupasta me ostetaan Marimekon paitoja ja muumimukeja.
- Kai sä Roberto tiedät, mitä nää hahmot on?
- Virtahepoja ilmeisesti.
- Joo, haista vittu. Ne on Muumeja. Etkö sä muka Muumeja tiedä?
- No en todellakaan.
On siinä mulla maailman kansalainen. Nyt drinksille. Visalla vingutetaan molemmat ihan hirveeseen humalaan. Saadaan eturivin paikat illan taikaesitykseen. Taikuri jää kakkoseks, ku mä päätän avautua.
- Roberto, mä sanon sulle yhden asian.
- No sano.
- Tää kuulostaa varmaan ihan naurettavalta, mutta sanon kuitenki. Mulla on sellanen olo, että sä oot parasta, mitä mulle on pitkään aikaan tapahtunu. Mä oon ihan tajuttoman rakastunu suhun.
Roberto ei mieti pitkäänkään, ku meidän huulet kohtaa toisensa. Mä lennän taivaaseen, ku mä suutelen Roberton kanssa. Tää ei voi olla todellista.
Me jatketaan yökerhoon. Mä oon niin hirveessä tinassa, että sanon Robertolle meneväni nukkumaan. Lähtiessäni mä kuittaan sille kymmenen rommikolaa maksetuks baariin. Visalla.
Roberto seuraa mua hyttiin mukaan. Me suudellaan, ja Roberton käsi on mun housuissa.
- Tää on sitten mun, se sanoo.
- No ihan varmasti on. Luuleks sä että mä tässä kunnossa lähden seilaan tonne käytäville. Mä ootan sua täällä. Pidä hauskaa niin kauan ku haluut.
Mä sammun sänkyyn, ja aamulla mä herään siihen, ku Roberto on kietonu kätensä mun ympärille, ja me molemmat ollaan alasti. Vittu ku särkee päätä.
- Hyvää huomenta arvoisat matkustajat. Saavumme Helsinkiin tunnin kuluttua. Poistuminen laivasta kansilta viisi ja seitsemän.
- Roberto, herää. Me ollaan kohta perillä.
Se vaan kääntää kylkeä. Mä päätän mennä suihkuun. Kun mä palaan suihkusta, se on saanu ittensä jo istuma-asentoon sängylle.
- Mitä kello on?
- Puol ysi. Me ollaan kohta Helsingissä. Mee suihkuun.
Roberto menee suihkuun. Mä alan pakata tavaroita, mitään miettimättä suoraan sen laukkuun. Vainoharhasuus yllättää mut taas, ja mä mietin, että mitä jos kytät on mua satamassa vastassa? Viekö ne mut kyttikselle, ja Roberton ne jättää vaan puille paljaille? Vittu, että mä olen hullu.
- Arvoisat matkustajat. Olemme saapuneet Helsinkiin. Kiitos matkasta.
Me jätetään hytti, ja tullaan terminaaliin. Tullissa ei ketään. Terminaalissa ei ketään. Ulkona ei ketään. Tossa on se taksi, jonka mä eilen tilasin etukäteen meille. Vittu mä oon Suomessa.
- Vuorikadulle kiitos, mä sanon kuskille.
Ajetaan läpi talvisen Helsingin, ja Roberto on haltioissaan.
- Helsinki on tosi kaunis kaupunki.
- Niin on, etkä sä oo vasta nähny ku murto-osan.
Ollaan perillä. Mä maksan taksin – visalla. Painan ovisummeria Pekan asuntoon, ja summeri vastaa. Pekka on silminnähden ilonen meidän tulosta, mutta minä ja Roberto ollaan niin poikki, että rojahdetaan vaan lattialle makaamaan.
- Oisko teillä nälkä? Mulla meni eilen vähän pitkäks, Pekka kertoo.
- No ei ny erikoinen, krapula olis. Otaks sä Roberto jotain, jos me käydään mäkissä?
- Joo, tuo mulle joku ateria.
Me haetaan Pekan kanssa mäkkäristä ateriat kaikille, ja mä maksan taas. Visalla. Paluumatkalla poiketaan R-kioskille ostamaan uudet liittymät mulle ja Robertolle. Visalla. Pekan luona laitan kortin puhelimeen, ja soitan Sundikselle.
- Vittu, ooks sä oikeesti Suomessa?
- No en oo, ku lensin vahingossa Moskovaan.
- Ei jumalauta. Kaikki meni siis hyvin?
- Joo joo. Kaikki meni oikeen hyvin. Ollaan Roberton kanssa ihan poikki.
- No nukkukaa te rauhassa, soitetaan myöhemmin.
Loppupäivä nukutaan, Roberto värjöttelee kolmen peiton alla. Ulkona on pakkasta varmaan viisoista astetta. Mä olen Suomessa. Matkamuistona hondurasilainen appelsiinivaras ja espanjalainen luottokortti rajattomalla luotolla.
